Jokelan (2007), Kauhajoen (2008) ja Kuopion (2019) järkyttävät kouluampumiset ovat yhä tuoreessa muistissa. Näissä tapauksissa tekijät olivat lukio- tai ammattikorkeakouluikäisiä. Vuosi sitten tapahtui jotain ennennäkemätöntä: 12-vuotias poika ampui kolmea koulutoveriaan Vantaan Viertolan koulussa – yksi menehtyi. Teko oli ensimmäinen laatuaan Suomen alakouluissa.
Hiljattain Suomi järkyttyi jälleen. Pirkkalassa alle 18-vuotias poika puukotti kolmea alle 15-vuotiasta tyttöä koulun käytävällä. Jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa alle 12-vuotias oppilas iski teräaseella toista samanikäistä.
Suunta on huolestuttava. Teot ovat yhä nuorempien tekemiä ja yhä suunnitelmallisempia. Vaikka koulusurmien ja väkivallan selittämiseen ei ole yhtä sapluunaa, silti näissä järkyttävissä väkivaltatapauksissa on paljon yhtäläisyyksiä. Niissä käytettiin mm. useita internetpalveluja aktiivisesti ennen tekoa huomion saamiseksi. Lisäksi teot olivat muhineet tekijänsä mielessä jo jonkin aikaa ja tapauksissa on paljon suunnitelmallisuuden piirteitä. Useissa tapauksissa tekijöillä ei ole ollut ketään, jolle purkaa ajatuksiaan. He ovat olleet yksinäisiä, ahdistuneita ja syrjäytyneitä. Väkivallanteko on tullut muille täytenä yllätyksenä – mutta ei täysin selittämättömänä.
Sosiaalisessa mediassa on nopeasti syytetty hallituksen säästötoimia. Vaikka hallituksen päätöksiä on oikeus kritisoida, on rehellistä todeta, että nuorten pahoinvointi ei ole yhden hallituskauden seurausta. Se on kehittynyt vuosikymmenten aikana. Samalla on noussut uusia haasteita: some, nettipelit ja jatkuva näkyvyys digimaailmassa, joka ruokkii vertailemista, epävarmuutta ja kiusaamista.
Koulukiusaaminen on sielun murha
Koulukiusaaminen on edelleen aliarvostettu ongelma, vaikka siitä on puhuttu vuosia. Yhä useammin kiusaaminen jatkuu myös verkossa, salatuissa viestiryhmissä, joissa aikuisilla ei ole pääsyä eikä välineitä puuttua. Kiusatun kokemus on usein umpikujamainen: ei ulospääsyä, ei turvaa. Sitä on kuvattu sielun murhaksi – eikä vertaus ole liioiteltu. Syvä kaltoinkohdelluksi tuleminen herättää sielun sopukoissa helposti ajatuksen kostosta, joka pahimmillaan ja ikävimmillään konkretisoituu. Koulukiusaamiseen ja verkkokiusaamiseen on puututtava päättäväisesti ja nopeasti. Mitä enemmän jää jälkiä, sitä vaikeampi niitä on korjata.
Muuttuva maailma haastaa vanhemmat ja kasvatuksen
Vanhemmuus on tänään vaikeampaa kuin koskaan. Älypuhelimet, pelit ja some ovat muovanneet lapsuutta ja nuoruutta aivan uusiksi. Aikuisilla ei ole enää samanlaista otetta lastensa elämään – ei henkisesti eikä käytännössä. Monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti tunne lapsensa maailmaa.
Usein pelkkä ajatus kännykän käytön rajoittamisesta herättää vastarintaa ja vetoamista yksilön oikeuksiin. Mutta rehellisesti: onko kyse oikeuksista vai aikuisen neuvottomuudesta?
Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan. Moni vanhempi haluaa välttää aiempien sukupolvien kasvatusmalleja, kun rajat olivat liian tiukat ja niiden rikkomisesta seurasi fyysisiä rangaistuksia. Se on ymmärrettävää – mutta ilman rajoja nuori jää ajelehtimaan tai oppii asiat kaveripiiristä.
Rakkaus ja rajat – molempia tarvitaan
Kasvatus nojaa kahteen peruspilariin: rakkauteen ja rajoihin. Liiallinen sallivuus ilman turvarajoja voi synnyttää turvattomuutta. Moni nuori kokee, ettei aikuisia ole ohjaamassa. Kun kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta kukaan ei neuvo, nuori hämmentyy. Tähän tulee vielä päälle ulkoinen paine olla jotakin – näkyvä, menestynyt, täydellinen.
Lapsen kehitys on kesken pitkälle yli 20-vuotiaaksi. Siksi on kohtuutonta odottaa, että 12-vuotias voisi hallita impulssejaan tai arvioida tekojensa seurauksia kuten aikuinen. Aikuinen toimii suodattimena, peilinä ja rajojen asettajana. Se on vastuullista vanhemmuutta – ja juuri sitä nuori kaipaa.
Moni asiantuntija on todennut, että vanhemman tärkein tehtävä ei ole tehdä lastaan onnelliseksi, vaan valmistaa hänet kohtaamaan elämän vastoinkäymiset. Opettaa sietämään pettymyksiä ja epävarmuutta. Jos lapsi ei koskaan kohtaa pettymystä, hän ei opi selviytymään siitä myöhemminkään.
Hyvinvointi ei saa aiheuttaa pahoinvointia
Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu sodan kokeneen sukupolven halusta rakentaa lapsilleen parempi tulevaisuus. Sen myötä moni on kasvanut yhteiskunnassa, jossa perusasioita pidetään itsestäänselvyytenä. Se voi kuitenkin hämärtää vastuun ja ponnistelun merkitystä.
Kun elämä on turvattua, pettymyksiin ei totuta. Monen vanhemman voi olla vaikea kieltää lapselta mitään, koska haluaa säilyttää lapsen rakkauden. Seurauksena lapsi ei opi sietämään epämukavuutta – ja pienetkin vastoinkäymiset voivat myöhemmin tuntua ylitsepääsemättömiltä.
Kasvatuksen ei pidä perustua lapsen miellyttämiseen, vaan vahvistamiseen. Lapsen on tärkeää opetella kokemaan myös pettymyksen tunteita. Lapsi ei välttämättä pidä siitä hetkessä – mutta hän kiittää siitä myöhemmin.
Puhutaan avoimesti – ja tehdään enemmän
Tarvitsemme yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaisessa maailmassa nuoria kasvatetaan. Onko kasvatuksen suunta hukassa? Ovatko laitteet korvanneet läsnäolon? Tarjoaako yhteiskunta riittävästi tukea vanhemmille? Palaaminen perusasioihin – rutiineihin, läsnäoloon ja vastuuseen – on viisaampi linja kuin uusien trendien seuraaminen.
Valtiovalta ei voi tehdä kaikkea, mutta se voi tukea. Tämän hallituskauden aikana on toteutettu useita nuorten hyvinvointia tukevia toimia, kuten terapiatakuu, matalan kynnyksen walk-in-mielenterveyspalvelut ja kännyköiden käytön rajoittaminen oppitunneilla. Ne ovat askelia oikeaan suuntaan – mutta eivät yksin riitä.
Meidän aikuisten – vanhempien, opettajien, viranomaisten ja päättäjien – on yhdessä rakennettava lapsillemme turvallisempaa ja inhimillisempää maailmaa. Jokainen nuori ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja ohjatuksi.
