Suomalaisessa keskustelussa ”vanhus” on käsite, jota käytetään usein viittaamaan ikääntyneisiin ihmisiin. Mutta milloin ihminen todella muuttuu vanhukseksi?
Käsityksemme vanhuudesta on muuttunut ja monella tapaa monimuotoistunut. Vielä muutama sukupolvi sitten 70-vuotias oli todennäköisesti riippuvainen muiden avusta, mutta nykyään ihmiset elävät terveinä ja aktiivisina pidempään kuin koskaan ennen.
Yksi ongelma vanhus-käsitteessä on sen leimaavuus. Kun joku määritellään vanhukseksi, hänen odotetaan käyttäytyvän ja elävän tietyllä tavalla. Yhteiskunnalliset normit alkavat kahlita ihmistä ja sen myötä odotukset aktiivisuudesta, työkyvystä ja sosiaalisesta roolista kapenevat. Toisaalta, onko vanhus itse se, joka määrittelee itsensä vanhaksi, vai tekeekö sen yhteiskunta hänen puolestaan?
Yhä useammat pitävätkin vanhus-sanaa vanhentuneena ja jopa alentavana. Sen sijaan käytetään mieluummin termejä kuten ”iäkäs” tai ”seniori”, jotka ovat neutraalimpia ja arvostavampia. Tässä näkyy yhteiskunnan kehittyminen kohti kunnioittavampaa suhtautumista ikääntymiseen. Ikä on kuitenkin vain yksi mittari – se, miten ihminen itse kokee elämänsä ja toimintakykynsä, on paljon merkittävämpää.
Sosiaalinen ympäristömme ja kulttuurimme vaikuttavat siihen, milloin koemme itsemme vanhoiksi. Nuoruutta ja työkykyä ihannoivassa maailmassa ikääntymisen merkit voivat tuntua raskailta. Silti iän mukanaan tuoma kokemus ja viisaus ovat korvaamattomia yhteiskunnalle. On siis väärin asettaa tiukkoja rajoja sille, milloin ihminen lakkaa olemasta ”nuori” tai alkaa olla ”vanha”.
Samalla, kun pyrimme eroon vanhustenhoidon resursseihin ja hoitajapulaan liittyvistä ongelmista, meidän tulisi pohtia syvemmin myös puhe- tai kirjakieltä, jota käytämme ikääntyvistä ihmisistä. Miten voimme kunnioittaa heidän kokemuksiaan ja antaa heille arvon sellaisina kuin he ovat, ilman leimaavia tai yksipuolisia määritelmiä?
Kun joku kutsuu itseään tai toista vanhukseksi, taustalla voi olla hyväksyntä siitä, että elämä on saavuttanut uuden vaiheen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita luopumista omasta identiteetistä tai aktiivisuudesta. Vanhuuden ei tarvitse olla synonyymi heikkoudelle tai luopumiselle. Se voi olla myös täyteläistä aikaa, jossa kokemukset syvenevät ja elämä saa uusia merkityksiä.
Yhteiskuntamme tarvitsee edelleen sanoja, joilla voimme kuvata eri ikäkausia. Vanhus-sana on jo aikansa elänyt. Meidän pitäisi jättää leimaavat käsitteet taakse ja löytää uusia tapoja kuvata ikääntymisen kokemusta – sellaisia, jotka antavat tilaa monenlaiselle vanhuudelle, aktiiviselle ja hiljaiselle, terveelle ja hauraalle.
Lopulta kyse on ihmisyydestä, ei numeroista tai kategorioista. Ihminen ei ole enää pelkkä heijastus menneistä vuosista, vaan ihminen tässä ja nyt, elämänkokemustensa ja viisautensa kanssa.
